Tapauksia muukalaisoikeuden alalta
Kirjoitus julkaistu teoksessa "Muukalaiset - juridiikasta ja asenteista kansojen kohdatessa" Toim. Timo A. Järvinen ja Antti Kortelainen. Edita 1997.
Kirjoitus perustuu marraskuussa 1995 Helsingin Yliopistolla pidettyyn alustukseen.
ASIANAJAJA MARKKU FREDMAN:
Olen vuodesta 1987 lähtien hoitanut asianajajana ihmisten asioita ja melko paljon ulkomaalaisten toimeksiantoja ja ehkä sen takia minut on pyydetty kertomaan tapauksista muukalaisoikeuden alalta.
Ensimmäinen kysymys on se, kuka on muukalainen. Sisäministeriön tulkinnan mukaan kuka vaan on muukalainen; kuka tahansa meistä.
TAPAUS 1.
Seuraava kirje tuli eräälle pariskunnalle lokakuussa 1993:
|
SISÄASIAINMINISTERIÖ ILMOITUS
Väestörekisterikeskus ASIA Ilmoitus kansalaisuudesta NN sai syntyessään Suomen kansalaisuuden, koska hän syntyi
|
Tässä kirjeessä väestörekisterikeskukselle ilmoitettiin, että poistakaa väestörekisteristä merkintä 1982 syntyneen pojan kansalaisuudesta. Ilmoitus lähetettiin ystävällisesti tiedoksi myös pojan vanhemmille, joille asia tuli täydellisenä yllätyksenä.
Poika oli kaksoiskansalainen: äiti oli neuvostoliittolainen, isä oli suomalainen. He asuivat Suomessa, olivat pitkään asuneet täällä ja äiti haki Suomen kansalaisuutta. Tuolloin Neuvostoliitto lakkasi olemasta, mutta perheen äiti halusi edelleen käydä Pietarissa omien vanhempiensa luona. Jotta hänellä olisi ollut matkustusasiakirja ennen Suomen kansalaisuuden saamista, hän joutui käymään Neuvostoliiton passinsa kanssa Venäjän konsulaatissa, jossa hänen passinsa leimattiin siten, että Neuvostoliiton passista tuli Venäjän federaation passi, ja hänet rekisteröitiin Venäjän kansalaiseksi.
Lapsi oli siis kaksoiskansalainen ja hänet oli merkitty äidin Neuvostoliiton passiin. Aikanaan äidin kansalaisuushakemus johti myönteiseen lopputulokseen eli se normaali päätös, jossa todetaan: "Teille on myönnetty Suomen kansalaisuus ehdolla, että kahden vuoden määräajassa vapaudutte aiemmasta kansalaisuudestanne".
Tämän päätöksen jälkeen äiti kääntyi Venäjän konsulaatin puoleen ja pyysi vapautusta Venäjän kansalaisuudesta ja saikin päätöksen, jossa todettiin, että hänet on vapautettu Venäjän kansalaisuudesta. Mutta jostain syystä siihen oli kirjoitettu, että myös hänen poikansa oli vapautettu Venäjän kansalaisuudesta.
Tähän paperiin ei sen enempää kiinnitetty huomiota. Se lähetettiin sisäministeriöön, jossa sitä luettiin tarkkaan ja huomattiin, että poikahan oli Neuvostoliiton kansalainen ja nyt hänet on vapautettu Venäjän kansalaisuudesta. He totesivat, että on välissä täytynyt tapahtua jotain. Heidän tulkintansa oli, että poika on hakenut Venäjän kansalaisuutta, eihän se muuten ole mahdollista.
Jos suomalainen hakee ulkomaan kansalaisuutta, tässä tapauksessa Venäjän kansalaisuutta, niin hän sen saadessaan menettää Suomen kansalaisuuden. Ja sitä tämä ilmoitus koskee. Eli millään tavalla tätä perhettä, lasta tai vanhempia, kuulematta sisäministeriö oli tehnyt sellaisen ajatusketjun, että näin on täytynyt tapahtua ja sen seurauksena poika on lakannut olemasta Suomen kansalainen.
Kyseessä ei ole päätös: siitä ei voi valittaa, se ei ole edes ratkaisu. Näin on ilmoitettu ministeriöstä korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Se ei ole muuta kuin ilmoitus eli periaatteessa voidaan lähteä siitä, että sisäministeriöllä näyttää olevan lain mukaan valta kenen tahansa kansalaisen kohdalla todeta, että käsityksemme mukaan te ette enää ole Suomen kansalainen, poistukaa maasta tai hakekaa oleskelulupaa.
Tässä tapauksessa oli sentään onni, että pojalla oli Suomen passi. Oma Suomen passi. Ja tietenkin, kun tämä kirje lähetettiin tiedoksi kotipaikan nimismiespiiriin niin sielläkin luettiin tarkasti tämä ilmoitus ja huomattiin, että pojallahan on Suomen passi ja apulaisnimismies kaikkien hyvien hallintotapojen mukaisesti kuulematta tätä perhettä lähetti konstaapelit päätöksen kanssa soittamaan ovikelloa ja ilmoittamaan, että teidän poikanne passi on peruutettu, koska hän on menettänyt Suomen kansalaisuutensa.
Vanhemmat eivät tyytyneet tietämättään tehtyihin ratkaisuihin vaan valittivat passin peruuttamisesta lääninoikeuteen. Lääninoikeuden päätös oli sinänsä mielenkiintoinen: lääninoikeus lähti siitä, että sisäministeriön käsitys asiasta on väärä ja totesi, ettei ole selvitetty pjan menettäneen Suomen kansalaisuutta (tapaus on julkaistu Finlexin FLOT-tietokannassa).
Tällä hetkellä tilanne on edelleen se, että pojalla on Suomen passi ja väestörekisterin mukaan hän on kansalaisuudeton. Hänhän siis menetti myös Venäjän kansalaisuuden ja hän tänä päivänäkin matkailee Suomen passilla isovanhempiensa luo Pietariin vaikka on kansalaisuudeton.
Joskus asianajajalle tulee sellainen tunne, että voi kunpa siellä olisikin oikein tunnollinen rajamies, joka kerran huomaisikin, että tämä henkilö ei olekaan Suomen kansalainen ja pysäyttäisi pojan Suomen rajalle, ottaisi hänet säilöön ja rupeaisi käännytystoimenpiteisiin. Joskus tuntuu, että tällaiset kärjistykset olisivat hyvä tapa puuttua epäkohtiin. Yksittäisen asiakkaan kohdalle sattuneena kyseessä on tietenkin katastrofi, jollaista ei voi sallia.
Eli tässä tapauksessa epäkohta on keskeisesti se, että Suomen kansalaisuuden voi riistää viranomaisten mielestä kuulematta henkilöä ja ilman, että henkilöllä on minkäänlaista valitusoikeutta päätöksestä.
Ja siitä passista: niin onnellisesti kävi, että lääninoikeus päätyi hyvään lopputulokseen: pojan passia ei voida peruuttaa, koska hän on edelleen Suomen kansalainen. Lääninasiamies oli saanut ohjeet ilmeisesti ylempää ja valitti korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Hän vaati, että pojan passi on peruutettava, koska poika on muukalainen, kansalaisuudeton vielä kaiken lisäksi. Tällä hetkellä asia on Korkeimmassa hallinto-oikeudessa edelleen. Tänään (marraskuussa 1995) puhuin esittelijän kanssa ja asia on kuulemma ratkaistu mutta odottaa edelleen allekirjoituksia.(1)
Kun kirjoitin sitä vastinetta vanhempien puolesta - tässä tapauksessahan lääninasiamies valitti - niin kirjoitin siihen toissijaisesti, että mikäli katsotaan, että poika todella on kansalaisuudeton, niin pitäisi ainakin purkaa se ratkaisu, joka tässä on tehty, koska eihän tällaista päätöstä voida tehdä ihmisiä kuulematta. Eli päätös on tulossa näinä päivinä ja valitettavasti ei ehtinyt tähän esitykseen. Mutta varokaa, ettei teiltä viedä kansalaisuutta(2).
TAPAUS 2.
Tässä on kyseessä perhe, jossa on vanhemmat ja kouluikäinen lapsi. Vanhemmat olivat Suomessa oleskeluluvalla, mutta heille ei myönnetty uutta oleskelulupaa ja poliisi teki karkotusesityksen, joka on tällä hetkellä ulkomaalaisvirastossa harkittavana. He jäivät maahan kielteisestä lupapäätöksestä huolimatta ja tällä hetkellä odotetaan sisäministeriön päätöstä paikallispoliisin karkotusesitykseen.
Jostain oli tieto luvattomuudesta mennyt heidän kotikaupunkinsa Lahden koulutuspalvelukeskukseen eli kouluvirastoon. Tämä johti siihen, että viraston hallintojohtaja Juhani Tommola ilmoitti: "koska tällä lapsella NN, syntynyt 1988, ei ole oleskelulupaa Suomessa totean, että häntä ei näin ollen voida pitää oppilaana Lahden kaupungin peruskoulussa".
Tämä oli ratkaisu, joka ensiksi kerrottiin puhelimessa lasten vanhemmille. Kun he kysyivät neuvoa sanoin, että eihän tuo voi pitää paikkaansa, että olette varmaankin ymmärtäneet väärin, kielivaikeuksien tai muun syyn vuoksi. Kehotin pyytämään päätöksen kirjallisesti ja faksaamaan se minulle. Näin tapahtui ja hämmästelin lukemaani. Lähetin kiireesti faksin tälle Tommolalle ja annoin ymmärtää, että varo nyt ettei käy itsellesi hassusti tässä asiassa, kun meillä on tuore Hallitusmuodon säädös siitä, että jokaisella lapsella Suomessa on oikeus maksuttomaan perusopetukseen. Kyseessä on ehkä kiistattomin perusoikeus, joka Suomessa on ollut voimassa vuosikymmeniä.
No sain tällaisen kauniin vastauksen Tommolalta, "Hallitusmuodon oikeudet ja velvollisuudet koskevat Suomen kansalaisia", mutta sitten tällainen pieni myönnytys: "Koska näyttää siltä, että mahdollinen karkotus maasta ottaa aikaa, olen 26.10.1995 ilmoittanut koululle, että pitävät tätä lasta oppilaana siitäkin huolimatta, että hänellä ei ole oleskelulupaa Suomessa, kansalaisuudesta puhumattakaan."
Otin valokopion säädöskokoelmasta perusoikeuksien kohdalta ja lähetin sen Tommolalle.
Tietenkin tuosta äskeisestä tapauksesta voisi ihmetellä sitä, mistä ne kouluviranomaiset tietävät, että joku lapsi on ilman oleskelulupaa. Lahden kaupungissa käsittääkseni sitä tietoa ei ollut kuin poliisilla. Ja en tiedä täytyykö vainoharhaisuuden olla psykoosin asteella ennen kuin tulee sellainen ajatus, että ehkä tässä haluttiin käyttää tätä lasta jonkinlaisena painostuskeinona vanhempien poissaamiseksi Suomesta. En ymmärrä mitä Lahden kaupunki siinä säästää, että kesken lukuvuoden heitetään yksi lapsi koulusta pois.
Mieltä jäi vielä vaivaamaan se, että tässä kuten edellisessäkin tapauksessa oltiin riistämässä henkilön yksi keskeisimmistä oikeuksista ilman kuulemista tai minkäänlaista mahdollisuutta puuttua oikeudellisin valitus- tms. keinoin tehtyyn, ja vain tiedoksi ilmoitettuun ratkaisuun.
Myöhemmin ulkomaalaisvirasto hylkäsi Lahden poliisin karkotusesityksen ja perhe jäi asumaan Suomeen.
TAPAUS 3.
Kyse on muslimimiehestä, herra C, joka oli naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja heillä on lapsi, syntynyt 1992. Olosuhteet ovat hyvinkin ongelmalliset, niin että tapaus ehkä jossain määrin vahvistaa joitakin stereotypioita. Lopputulos tässä kuitenkin on se, että isä surmaa lapsen äidin eli vaimonsa.
Mielestäni tapaus - vaikka herra C ei valtavia sympatioita voi kerätä - tulee hyvänä esimerkkinä siitä, että yleensä ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia tarvitaan siellä, missä asiat ovat kaikista heikoiten ja viranomaiset tuntevat selvää vastenmielisyyttä henkilöä kohtaan. Vaikka ihmisoikeudet koskevat kaikkia, niin erityisesti juuri sellaiset ihmiset ihmisoikeuksia kaipaavat, joita muuten hyljeksitään, ja joille ei anneta edes ihmisarvoa kuten tässä tapauksessa kävi.
Turun kaupungin - he olivat Turussa, kun perheen äiti surmattiin - sosiaalilautakunta täysin asianmukaisesti otti tämän lapsen kiireellisesti huostaan. Äiti oli kuollut ja isä oli teosta pidätettynä. Lain mukaan tällaisen kiireellisen huostaanottopäätöksen jälkeen päätös pitää saattaa kotipaikan sosiaalilautakunnan käsittelyyn kahdessa viikossa.
Tässä ei kahta viikkoa kokonaan käytetty vaan jo viikon kuluttua kiireellisestä päätöksestä C:n kotikaupungin V:n perusturvalautakunta päätti pysyvästä huostaanotosta ja sijaishuollosta. Isää - lapsen yksinhuoltajaa - ei kuultu. Isän olinpaikka sinänsä oli tiedossa, sosiaaliviranomaiset olivat keskustelleet juttua tutkivien poliisien kanssa, sosiaaliviranomaisilla oli ollut tilaisuus kuulla tämän äitivainajan sisaria ja muita tuttavia, mutta isää ei kuultu.
Kun isää ei kuultu, lautakunnan piti alistaa päätös lääninoikeudelle. Lautakunnan päätös annettiin tiedoksi siten, että se lähetettiin lääninvankilaan ja sieltä tuli takaisin lappu, jossa luki sosiaalityöntekijän kirjoittamana: "Puutteellisella englannin kielen taidollani pyrin selittämään, mitä oheinen päätös suurin piirtein sisälsi ja C näytti ymmärtävän ja allekirjoitti tiedoksiantotodistuksen." Isä oli muslimi, ei puhunut englantia äidinkielenään, puhui sitä hyvin huonosti ja jälkikäteen selvisi, ettei hän ollut ymmärtänyt muuta kuin keskeisen sisällön. Esimerkiksi hänellä ollut valitusoikeus ja siihen liittyvä määräaika ei ollut hänelle selvinnyt.
Isä valitti perusturvalautakunnan päätöksestä lääninoikeudelle. Hän teki sen myöhässä, päätöshän oli tehty jo marraskuun lopulla mutta vasta helmikuussa, kaikkien määräaikojen jälkeen hän valitti sinne ja perusteli, että hänelle ei ollut annettu päätöstä kunnolla tiedoksi, joten määräaikakaan ei ollut voinut lähteä kulumaan. Ja sitten asia jakaantuu kahdeksi, koska lautakunta huomasi pian tehneensä lain vastaisen sijaishuoltosuunnitelman. Kyseessä on suunnitelma, mitä lapselle tehdään sen huostaanoton aikana eli mihin lapsi sijoitetaan ja miten vanhempien ja lapsen väliset yhteydenpidot hoidetaan. Suunnitelmassa vain todettiin, että isälle ei kerrota lapsen sijaintipaikkaa, eikä yhteydenpitoa järjestetä.
Lain mukaan tällaiset rajoitukset voivat olla vain määräaikaisia. Aiheutui ongelma, kun huostaanotto, joka voidaan toteuttaa hyvin monella tavalla, oli tuomioistuinten arvioitavana, ilman, että tuomioistuimilla oli mitään käsitystä siitä mitä lapselle aiotaan tehdä.
Sijaishuoltosuunnitelmassa, joka jouduttiin tekemään lainvastaiseksi havaitun tilalle, oli itsenäinen valitusoikeus ja siitä tehdyt valitukset tulivat vireille lääninoikeudessa vasta sen jälkeen kun itse huostaanottoasia oli jo ratkaistu. Lääninoikeus joutui tämän vuoksi käsittelemään asian ilman asiantuntijajäsentään ja C menetti mahdollisuuden saada maksuttoman oikeudenkäynnin sijaishuoltosuunnitelmaa koskevalta osalta valitusta.
Uudessa perusturvalautakunnan osastopäällikön laatimassa sijaishuoltosuunnitelmassa määrättiin, ettei isän ja lapsen yhteydenpitoa toteuteta kunnes lapsi täyttää kaksitoista vuotta. Tätä perusteltiin sillä, että lapset osaavat kaksitoistavuotiaana jo itse ratkaista, että haluavatko he tavata isänsä. Tietenkään isää ei tässäkään vaiheessa kuultu.
Itse huostaanoton osalta lääninoikeus katsoi, ettei päätöstä ollut annettu laillisesti tiedoksi ja tutki valituksen määräajan jälkeen tehtynä, mutta hylkäsi kuitenkin isän valituksen
Lääninoikeus katsoi, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artikla oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä ei sovellu tämän tapauksen ratkaisemiseen. Kyseessä on pieni yksityiskohta, johon tässä ei voi tarkemmin mennä. Muun muassa tätä asiaa pohtii sosiaali- ja terveysministeriön asettama lasta koskevia päätöksiä ja niiden menettelytapoja arvioiva toimikunta (KM 1995:12).
Samanaikaisesti toisaalla perusturvalautakunta vahvisti osastopäällikkönsä edellä mainitun päätöksen siitä, että lapsen ja isän välisiä yhteydenpitoja ei järjestetä ennen kuin lapsi täyttää 12 vuotta ja toisaalta isälle ei kerrota, missä lapsi on.
Korkein hallinto-oikeus käsitteli huostaanottovalitusta ja katsoi, että asiassa on tapahtunut kuulemisvirhe kun isää ei kuultu mutta katsoi, ettei se edellyttänyt päätöksen kumoamista, koska isä on voinut valittaa päätöksestä ja antaa asiasta vastineensa. C:n valitus huostaanotosta siis hylättiin KHO:ssa
Tuo Korkeimman hallinto-oikeuden kanta on mielestäni omituinen kun siinä ei ole ymmärretty sitä, että jos isää olisi kuultu heti alkuvaiheessa, niin hän olisi ensinnäkin kertonut, että
- hänellä on veli, joka haluaa ottaa tämän lapsen kasvatettavakseen perheeseensä ja
- että eikö hän lain mukaan voi ottaa lapsen mukaansa vankilaan; häntä kiinnostaisi saada tietää tästä vaihtoehdosta enemmän ja
- hän olisi halunnut kertoa näkemyksensä yhteydenpidosta ja tiedonsaannista tytön oloista.
Valitusvaiheessahan ei ole mahdollista kuin kaksi asiaa: huostaanotto pysytetään tai siten ei pysytetä. Siinä ei enää voitu keskustella siitä, millä tavalla huostaanotto tapahtuu, jolloin valitusoikeus ei minun mielestäni korvaa kuulemista, joka olisi pitänyt tapahtua heti aluksi silloin, kun pohdittiin mitä vaihtoehtoja lapsen suhteen on olemassa. Niistä isän tahdon vastainen huostaanotto oli vain yksi.
Ja tosiaan lain mukaan on mahdollista ottaa lapsi jopa vankilaankin, pidetään sitä sitten huonona tai hyvänä vaihtoehtona.
Isä valitti lääninoikeudelle yhteydenpidon rajoituksista perusteena mm. se, että häntä ei kuultu asiassa. Saman aikaisesti korkein hallinto-oikeus ratkaisi huostaanoton tietämättä yhtään mitään siitä, kuka lasta hoitaa, miten ja missä se tapahtuu, miten isän ja lapsen yhteydenpito oikein turvataan jne.
Lääninoikeus kumosi perusturvalautakunnan päätöksen kuulemisvirheen vuoksi ja palautti asian uudelleen käsiteltäväksi, jotta isää kuultaisiin.
Eli lopulta sijaishuoltosuunnitelma meni nurin, mutta tähän liittyi mielestäni sellainen kovin omituinen seikka. Päämieheni voitti jutun kokonaan, mutta siitä huolimatta lääninoikeus kirjoitti, että asian laatuun nähden kumpikin kärsiköön itse oikeudenkäyntikulunsa. En ymmärrä tuollaista. Minkälainen on se juttu, joka voitetaan myös oikeudenkäyntikulujen osalta jos ei sellainen, missä kaikki muut vaatimukset hyväksytään?
Puolitoista vuotta itse huostaanoton jälkeen eli sen jälkeen kun isä oli viimeksi nähnyt lapsensa, perusturvalautakunta kuuli lopulta isää ja päätti pitää aikaisemman linjansa. Isä esitti mahdollisuudet, että hänen veljensä voisi huoltaa lasta tai että hän voisi ottaa lapsen vankilaan ja yleensä esitti kaikki vaihtoehdot, mitä siinä on. Turhaan.
Isä valitti jälleen lääninoikeudelle uudelleen tehdystä perusturvalautakunnan päätöksestä ja niin kävi, että lääninoikeus jälleen kumosi tämän huostaanottosuunnitelman ja lähetti sen uudelleen käsiteltäväksi, koska lääninoikeuden mielestä yhteydenpidon rajoittamiselle lapsen kahteentoista ikävuoteen asti ei oltu esitetty riittäviä perusteita.
Syyskuussa 1995 perusturvalautakunta antoi neljännen päätöksensä sijaishuoltosuunnitelmasta, joka oli edelleen samansisältöinen. Vieläkään lapsi ja isä eivät saa tavata ennen kuin lapsi on kaksitoistavuotias. Päätöksessä oli nyt perusteluna lastenpsykiatrin lausunto ja tyylikkäästi tietenkään isälle ei oltu annettu mahdollisuutta perehtyä tähän lausuntoon ennen päätöksen tekemistä, jolloin hän ei voinut tietenkään millään tavalla vaikuttaa siihen harkintaan.
Hallintomenettelylaki 15 §. Asianosaisen kuuleminen. Asianosaiselle on ennen asian ratkaisemista varattava tilaisuus antaa selityksensä muiden tekemistä vaatimuksista ja asiassa olevista sellaisista selvityksistä, jotka voivat vaikuttaa asian ratkaisuun (asianosaisen kuuleminen).
Asian saa ratkaista asianosaista kuulematta:
1) jos vaatimus jätetään tutkimatta tai hylätään heti tai jos hyväksytään vaatimus, joka ei koske toista asianosaista, taikka jos kuuleminen on muusta syystä ilmeisen tarpeetonta;
2) jos asia koskee palvelussuhteeseen tai vapaaehtoiseen koulutukseen ottamista taikka sellaisen edun myöntämistä, joka perustuu hakijan ominaisuuksien arvioimiseen;
3) jos kuuleminen vaarantaa päätöksen tarkoituksen toteutumisen; tai
4) jos asian käsittelyä ei voida lykätä.
Isä valitti jälleen lääninoikeuteen. Toukokuussa 1996 lääninoikeus suullisen käsittelyn jälkeen vahvisti sijaishuoltosuunnitelman. Suullisessa istunnossa perusturvalautakunta kuuli omaa asiantuntijaansa todistajana. C:llä ei ollut varoja eikä mahdollisuuksia kutsua itse valitsemaansa asiantuntijaa, koska sijaishuoltosuunnitelmaa koskevassa valitusasiassa ei ole oikeutta maksuttomaan oikeudenkäyntiin. Samoihin aikoihin Euroopan ihmisoikeustoimikunta pyysi Suomen hallitukselta vastinetta C:n tekemään valitukseen.
Tässä tapauksessa hallintomenettelylain rikkomiset ovat olleet toistuvia ja ilmeisiä. Senkin jälkeen, kun asia on jo kerran palautettu lääninoikeudesta isän kuulemista varten, niin tehtiin uudelleen sama virhe. Pyysimme paikkakunnan poliisia selvittämään onko joku rikkonut virkavelvollisuuksiaan kun yhdessä asiassa tapahtuu kolme kuulemisvirhettä.
Tapaukseen liittyy myös sellainen yksityiskohta, että eräs sosiaalityöntekijä kehotti C:tä vaihtamaan asiamiestään. Sosiaalityöntekijöille se olisi saattanut olla helpotus, mutta C ei havainnut siihen aihetta.
Tapaukseen liittyy muutama huvittavakin yksityiskohta. Kun isä oli valituksessaan esittänyt, että hän voisi ottaa lapsensa vankilaan mukaan, niin kahteen otteeseen perusturvalautakunta esitti, että se ei ole lain mukaan mahdollista, koska vain naisvanki voi ottaa lapsensa mukaan vankilaan. Jonkinlaista jääräpäisyyttä osoittaa, että vaikka käsillä on asianajajan allekirjoittama kirjelmä siitä, mikä on päämiehen laillinen oikeus, niin virkamiehelle ei tule mieleenkään avata lakikirjaansa tai hankkia ehkä uutta lakikirjaa ja katsoa, ovatko lait muuttuneet tältä osin vuoden 1990 jälkeen.
Tähän liittyi myöskin, jos voi sanoa herkullisia argumentteja jälkikäteen pohdittavaksi. Perusturvalautakunta muun muassa piti tärkeänä, että huostaanotolla turvataan tämän lapsen evankelisluterilainen kasvatus. Ihmisoikeustoimikunta voineekin ottaa pohdittavakseen olisiko huostaanotto jäänyt tekemättä, jos isä olisi ollut kristitty.
TAPAUS 4.
Tämä on hieman pitempi tarina kuin edelliset, hyvin monisäikeinen. Kyseessä on kuitenkin melko tyypillinen tapaus vuosikymmenen vaihteesta. Vain sen loppu poikkeaa normaalista.
Toukokuussa 1990 Suomeen tuli Neuvostoliiton kansalainen, josta käytän tässä nimeä Matti Virtanen ja haki turvapaikkaa. Hän oli asunut Virossa ja tämä turvapaikkahakemus perustui tiettyihin kansallisuussyihin.
Oltuaan täällä vajaan vuoden asia oli edelleen ratkaisematta. Virtanen peruutti turvapaikkahakemuksen ja haki oleskelulupaa sillä perusteella, että hänen äitinsä isä on suomalainen. Presidentti Koiviston puhe inkeriläisten paluumuutosta oli vasta pidetty, jonka jälkeen tuli mahdollisuus paluumuuttostatukseen jos yksi isovanhemmista oli ollut suomalainen.
Huhtikuussa 1991 Virtanen sai oleskeluluvan vuodeksi suomalaisten sukujuurtensa perusteella. Sitten kävi niin ikävästi, että tämä herra Virtanen joutui Virossa vieraillessaan auto-onnettomuuteen. Hänen ranteensa murtui ja hän tuli Suomeen sitä hoidattamaan. Onnettomuudessa vastaantulleesta autosta kuoli kaksi henkilöä: kuljettaja ja matkustaja.
Marraskuussa 1991, kun oleskelulupaa oli reilu puoli vuotta kulunut, sisäasiainministeriö peruutti oleskeluluvan, koska Helsingin poliisi on kertonut Virtasen olevan etsintäkuulutettu kotimaassaan epäiltynä syylliseksi tähän liikenneonnettomuuteen. Lisäksi ministeriö toteaa, että oleskelulupa on myönnetty sellaisilla selvityksillä, joita ei enää hyväksyttäisi todisteiksi suomalaisesta syntyperästä.
Virtasella ei ollut oleskelulupaa päätöksen jälkeen, joten hän ei voinut mennä Viroon onnettomuusasiaa selvittämään, koska ei pääsisi takaisin Suomeen.
Virtanen valitti oleskeluluvan peruuttamisesta korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka johti aika yllättävään lopputulokseen: kahdeksan kuukautta valituksen tekemisen jälkeen sisäministeriö itse hallintomenettelylain perusteella kumosi oman ratkaisunsa vääränä lain soveltamisena ja totesi, että selvitys, joka aikanaan on annettu Virtasen suomalaisista sukujuurista on silloin ollut riittävä ja he myönsivät itsekin, ettei heillä ole mahdollisuutta alkaa niitä uudelleen arvioimaan.
Oleskelulupaa ei siis peruutettu, mutta sen määräaika kului umpeen normaalilla tavalla, ja uutta ei myönnetty. Helsingin poliisilaitos teki karkotusesityksen ministeriölle ja tietenkin tässä tapauksessa keskeinen karkotusperuste oli se, että kun oleskelulupaa ei oltu jatkettu niin henkilö on täällä ilman oleskelulupaa. On tietenkin viranomaisten omassa harkinnassa, kenelle he myöntävät oleskeluluvan ja he voivat sitä suht' vapaasti käyttää. Käytännössä sama virkamies päättää oleskeluluvista ja sen puutteen johdosta tehtävistä karkotusesityksistä. Ei ole olemassa mitään tarkkoja säännöksiä, kenelle pitää lupa myöntää ja kenelle ei.
Karkotusesityksessä vedottiin myös siihen, että Virtanen on etsintäkuulutettu auto-onnettomuuden johdosta ja selvitykset suomalaisista sukujuurista eivät ole tyydyttäviä.
Ja lisäksi todettiin, että hän olisi toistuvasti syyllistynyt täällä rikoksiin: hän on hinannut autoa moottoritiellä (jota en edes tiennyt rikokseksi). Edelleen Virtanen on myynyt pullon votkaa ja ajanut katsastamattomalla ajoneuvolla jne.
Tämä oli hänen syntilistansa, jolla poliisi alkoi häntä karkottamaan. Karkotusesityksestä voi kirjoittaa vastineen sisäministeriölle. Siinä Virtanen toteaa tulleensa valtiottomaksi henkilöksi, koska Neuvostoliitto on lakannut, eikä hän voi saada Viron tasavallan kansalaisuutta, koska ei asu siellä, eivätkä toisaalta hänen vanhempansa olleet Viron tasavallan kansalaisia ennen sotia, jolla perustella kansalaisuuden voisi myös saada.
Valtiottomia henkilöitä koskee erityinen YK:n suojelusopimus, johon Virtanen viittasi. Virtanen kertoi olevansa syytön auto-onnettomuuteen ja vetoaa syyttömyysolettamukseen.
Yhdeksän kuukautta kuluu ja ministeriö päättää karkottaa Virtasen. Virtanen valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja viittaa samoihin seikkoihin kuin tuossa vastineessa, esittää todistukset pitkälle edenneistä opinnoistaan ammattikorkeakoulussa, ulkomaista korkeakoulututkintoaan vastaavasta työpaikasta, johon hän pääsisi, jos saisi työluvan; hän puhuu sujuvasti suomea samoin kuin viroa, venäjää, englantia ja puolaa.
Kuluu kuusi kuukautta.
Korkein hallinto-oikeus katsoo, että Suomen valtio voi peruuttamalla tai epäämällä jatko-oleskeluluvan poistaa ulkomaalaisen valtiottomien henkilöiden suojan piiristä, koska sopimuksen karkottamista koskevat säännökset puhuvat laillisesti maassa oleskelevasta henkilöstä.
Minun tulkintani mukaan valtio ei voi ensin liittyä ihmisoikeussopimukseen, jossa suojataan tiettyä ihmisryhmää ja sen jälkeen valtio voisi pidättää itsellään oikeuden valita ne henkilöt, jotka kuuluvat tämän sopimuksen soveltamisalaan. Sellainen tulkinta on täysin kestämätön. Ammattitoiminnassani en ole vielä kertaakaan törmännyt ulkomaalaiseen, joka viranomaisten mukaan nauttisi valtiottomien henkilöiden sopimuksen takaamia oikeuksia.
Korkein hallinto-oikeus päätyi karkottamiseen. Teimme purkuhakemuksen, jossa todettiin, että lakia on sovellettu ilmeisen väärin ja olosuhteet ovat oleellisesti muuttuneet: Virtanen oli saanut avioeron entisestä vaimostaan ja oli solminut avioliiton 3.3.1994 toisen Suomessa asuvan kansalaisuudettoman henkilön kanssa, jonka jatko-oleskelulupa on ollut ministeriössä ratkaistavana marraskuusta 1992 alkaen. Perheessä on vaimon kaksi pientä lasta.
Poliisi selvitti tunnollisesti perheolot ja havaittiin, että kerrottu perhe-elämä oli olemassa. Purkuhakemuksessa viitattiin myös siihen, että korkeimpaan hallinto-oikeuteen oli karkotusasian yhteydessä sisäministeriöstä toimitettu aineistoa, josta Virtanen ei ollut saanut tietoa. Virtanen väitti myös, että korkein hallinto-oikeus on tulkinnut valtiottomien sopimusta väärin. Esitimme juuri tuon argumentin, että valtio ei itse voi valita niitä henkilöitä, jotka kuuluvat yleissopimuksen soveltamisalaan.
Korkein hallinto-oikeus hylkäsi purkuhakemuksen ja katsoi, että Viro on Virtasen pysyvä oleskelumaa, jolloin hän ei ole tässä maassa laillisesti oleskeleva valtioton henkilö. Eli se tie oli käyty loppuun.
Poliisi otti Virtasen kiinni kotoaan, tilanteessa, jossa poliisi ampuu neljä laukausta. Laukauksista ei tehdä lääninhallitukselle selvitystä, vaikka pitäisi. Lapset keräävät pihalta hylsyt talteen todistuskappaleiksi. Virtasen karkotuspäätös pannaan täytäntöön. Virossa hänet otetaan kiinni oikeudenkäyntiä varten mutta vapautetaan kuitenkin pian. Häntä syytetään auto-onnettomuudesta, mutta lopulta syytteet hylätään ja kuollut vastapuoli katsotaan syylliseksi auto-onnettomuuteen. Suomen poliisin syyllisyysolettama osoittautui vääräksi.
Rouva Virtanen oli edelleen Suomessa ja odotti lasta. Hän synnytti lapsen vuoden 1995 tammikuussa.
Koska Väestörekisterikeskuksen mukaan vanhemmat olivat kansalaisuudettomia, heidän Suomessa syntynyt lapsensa saa kansalaisuuslain mukaisesti Suomen kansalaisuuden.
Tässä on linkki tuohon ensimmäiseen juttuun eli kansalaisuusasiaan. Olin ymmärtänyt, että lapselle pitää saada passi, jotta voi tarvittaessa valittaa sen peruuttamisesta jos sisäministeriö olisikin eri mieltä vanhempien kansalaisuudesta. Kiireesti hakemaan passia tälle viikon vanhalle lapselle. Nimikin piti antaa hirveällä kiireellä ja otattaa valokuva.
Siinä vaiheessa, kun lapsen syntymätodistus oli käytössä ja vieläpä sekin, että lapsi on Suomen kansalainen, pyysimme sisäministeriöltä Virtasen karkotukseen liittyneen maahantulokiellon peruuttamista lapsen syntymän vuoksi.
Virtanen tuli salaa Suomeen helmikuussa 1995. Hän tapasi ensimmäistä kertaa kuukauden vanhan lapsensa, ja me kävelimme yhdessä poliisilaitokselle. Poliisia pyydetään sallimaan maassaoleskelu, kunnes ministeriö ottaa kantaa juuri haettuun maahantulokiellon peruuttamiseen. Kuitenkin jouduin lähtemään käräjille kesken asian selvittämistä ja välittömästi tämän jälkeen herra Virtanen heitetään putkaan. Myöhemmin selvisi, että sitä ennen oli hälytetty kaksi poliisia kotoa kiireelliselle tehtävälle toimittamaan Virtanen Tallinnaan.
Satamassa Virtanen sai tilaisuuden ottaa vastaan käännytyspäätöksen ja hän sai soitettua sihteerilleni. Olin kirjoittanut jo edellisenä päivänä valmiiksi lääninoikeudelle osoitetun valituksen siitä käännytyspäätöksestä, jonka epäilin olevan tulossa ja laitoin siihen myös käännytyksen täytäntöönpanon keskeytyspyynnön. Valitus faksattiin saman tien Uudenmaan lääninoikeudelle.
Laivalla poliisi pyysi henkilökuntaa laittamaan Virtasen putkaan, entiseen WC-koppiin; poliisimiehet istuivat baarissa. Tallinnassa Virtanen luovutetaan rajavartiostolle, mutta kuinkas ollakaan: Virtasella ei ole Viron kansalaisuutta eikä oleskelulupaa, joten hänet käännytetään maasta ja viedään seuraavaan Helsingin laivaan.
Uudenmaan lääninoikeus antaa ratkaisunsa yhdessä päivässä ja määrää poliisin edellisenä päivänä tekemän käännytyspäätöksen täytäntöönpanokieltoon.
Sen jälkeen riideltiin siitä, oliko päätös jo pantu täytäntöön kun mies seilasi edestakaisin Suomenlahdella. 9.2.1995 Virtanen on jälleen Helsingin satamassa käännytettynä Tallinasta. Käyn hakemassa hänet ja menemme poliisilaitokselle. Täytäntöönpanokiellon vuoksi poliisi ei voi muuta kuin määrätä hänet ilmoittautumaan kerran viikossa.
Poliisilaitoksella oli kahdenlaiset tunnelmat: eräs hyvin aktiivinen poliisimies oli tosi vihaisena, kun ei voinutkaan toteuttaa tahtoaan, kuten tähän asti oli voinut. Toiset taas olivat vilpittömän iloisia kun kyseisen esimiehen suunnitelmat menivät pieleen.
Odotimme ministeriön päätöstä maahantulokiellon peruuttamisesta. Sisäasiainministeriö vaati Virtasen puolisoja esittämään kunkin maan pääkaupungissa vahvistetun kirjallisen selvityksen siitä, etteivät ole Venäjän, Viron, Latvian eivätkä Ukrainan kansalaisia.
Oli varmasti viraston nopeusennätys kun selvitys hankitaan kahdessa päivässä, mistä tulee Virtaselle 210 mk kustannuksia.
Selvitys ja 210 mk:n lasku lähetetään ministeriöön ja todetaan, että hallintomenettelylain mukaan viranomaisten on selvitettävä asiat omalla kustannuksellaan, eikä asiaa voida selvityttää asiakkaan toimesta ja hänen rahoillaan. Ministeriö kieltäytyi maksusta ja vetoaa kansalaisuuslakiin. Virtaset ihmettelevät mikä ihmeen kansalaisuuslaki tapaukseen soveltuu, kun he ovat hakeneet oleskelulupaa ja maahantulokiellon poistamista.
Lopulta huhtikuun 25. päivänä 1995 ulkomaalaisvirasto peruuttaa Virtaselle määrätyn maahantulokiellon, koska hänellä on lapsi, joka on Suomen kansalainen.
26.4.1995 lääninoikeus kumoaa käännyttämistä koskevan päätöksen ja velvoittaa sisäministeriön korvaamaan Virtasen oikeudenkäyntikulut 3.666 mk:lla.
Lopuksi eduskunnan oikeusasiamies toteaa keväällä 1995 ulkomaalaisviranomaisten kohtuuttomasti viivytelleen, kun rouva Virtanen Marraskuussa 1992 jättämä oleskelulupahakemus oli edelleen ratkaisematta. Puolitoista vuotta oli kulunut ennen kuin siinä oli ryhdytty mihinkään selvitystyöhön eikä viivytystä pystytty selvittämään oikeusasiamiehelle millään tavalla.
Pari viikkoa myöhemmin lähetin faksin ulkomaalaisvirastoon ja ilmoitin, että nostamme syytteitä, jos te vielä oikeusasiamiehen ratkaisun jälkeenkin katsotte voivanne viivytellä asiassa.
Kun faksiini vastattiin puhelimitse, kävi ilmi, että ulkomaalaisviraston johto oli tietämätön eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisusta. Heille ei oltu siitä kerrottu . Hyväksi lopuksi koko perhe sai muukalaispassit, joissa on oleskelu- ja työluvat. Vaimon oleskelulupaa harkittiin kaksi ja puoli vuotta. Virtanen ja hänen vaimonsa saivat välittömästi työpaikat eli ne samat, joita he karkotusvalituksessaan esittelivät ja nyt he työskentelevät menestyksellä Venäjän ja Baltian kauppaa harjoittavan yrityksen palveluksessa.
Tapauksen jälkeen olen alkanut ihmetellä: Miksi tämä perhe haluttiin karkottaa? Koko tämä ruljanssin aikana ei koskaan selvinnyt, minkä takia tämä perhe haluttiin pois Suomesta. Tälle miehelle ei myönnetty jatko-oleskelulupaa, jolloin hän on luvatta maassa ja se taas on karkotusperuste. Miksi korkein hallinto-oikeus vain tyytyy siihen, että henkilö oleskelee maassa luvatta, eikä pohdi sitä, onko oleskeluluvan epäämiselle ollut riittäviä syitä?
On väärin, että nähtävästi vain rikoksiin syyllistynyt ulkomaalainen pääsee punnintaan, jossa arvioidaan toisaalta hänen perhe-elämäänsä verrattuna hänen rikokseensa ja sen aiheuttamaa vaaraa. Jos karkotusperusteena ei käytetä mitään rikosta vaan sitä, että henkilö oleskelee maassa luvatta - ja sehän on taas viranomaisesta kiinni kenellä on lupa ja kenellä ei - niin silloin tilanne on jo lähtökohtaisesti huonompi.
Lopuksi kävi niin, että ensimmäistä kertaa minun ammattiurani aikana saan kirjallisen anteeksipyynnön viranomaiselta. Sain anteeksipyynnön eräältä komisariolta, joka myönsi, että käännytysvaihe Tallinnaan oli mennyt pieleen: ei selvinnyt, minkä pykälän perusteella herra Virtanen oli laivalla ja poliisilaitoksella putkassa. Samoin pahoiteltiin sitä, että Virtasen henkilöpaperit olivat jääneet saattotehtävään hälytetyille poliiseille. Anteeksipyyntö oli kaunis ele ja kantelua ei koskaan tehty.
Kaikkein kauneimmaksi lopuksi Helsingin järjestyspoliisin johtaja antoi huomautuksen alaisilleen, jotka olivat jättäneet tekemättä ilmoituksen ampuma-aseen käytöstä karkotuksen täytäntöönpanotilanteessa. Tosin kukaan ei ole pohtinut, onko karkotuksen täytäntöönpano ylipäätään tilanne, jossa ampuma-asetta saisi käyttää.
1. KHO:n ratkaisu: lääninoikeuden päätös pysytettiin. Valtio velvoitettiin korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Äänestyksen jälkeen KHO katsoi, ettei ministeriön ilmoitus kansalaisuuden menettämisestä voinut myöskään olla ylimääräisen muutoksenhaun kohteena, koska kyse ei ollut ratkaisusta. Päätös on julkaistu FKHO-tietokannassa.
2. Kun keväällä 1996 ilmeni, että väestörekisterin mukaan lapsi on edelleen kansalaisuudeton laadimme asiasta kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Asia ratkaistiin toukokuussa 1997. EOA arvosteli voimakkaasti Ulkomaalaisvirastoa. Hieman myöhemmin Ulkomaalaisvirasto ilmoitti olleensa asiassa väärässä ja poika sai kansalaisuutensa.