Ihmisoikeustuomioistuin linjasi vangitsemismenettelyä

Ihmisoikeustuomioistuin linjasi vangitsemismenettelyä ja vaatii tehokkaita keinoja liian pitkiä oikeudenkäyntejä vastaan.

Asianajaja Markku Fredman

(julkaistu Advokaatti-lehdessä 4/2001)

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi viime helmikuussa kolme tuomiota, joissa oli kyse vangitsemismenettelylle asetettavista kriteereistä. Kaikissa tapauksissa vastaajana oli Saksa ja kyse oli siitä oliko puolustuksella ollut riittävät edellytykset vastata syyttäjän väitteisiin joiden perusteella vangitsemista vaadittiin.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artikla suojaa henkilökohtaista vapautta ja asettaa menettelytapasäännöt tilanteeseen, jossa vapautta on rajoitettava. Yksi säännöistä on se, että vapautensa menettäneellä on oltava pääsy tuomioistuimeen jossa vapaudenriiston laillisuus tutkitaan. Suomeen sovellettuna on kyse mm. pakkokeinolaissa säädetystä vangitsemisasian käsittelystä käräjäoikeudessa.

Suomessa ainakin pääkaupunkiseudulla on lain tulkinta ajautunut siihen, että tutkinnanjohtaja esittää kirjallisessa vangitsemisvaatimuksessa ne seikat, joihin epäily syyllisyydestä perustuu. Mukana on yleensä vain epäillyn omat esitutkintakertomukset. Muiden kertomuksia ei yleensä ole annettu puolustuksen käyttöön. Lähtökohtana on ollut se, että kun tutkinnanjohtaja virkavastuulla selostaa mitä esim. todistajat ja asianomistajat ovat kertoneet, on tuomioistuin katsonut perusteet luotettavasti selvitetyiksi.

Nyt tähän menettelyyn näyttäisi tulevan muutos. Kolmessa helmikuisessa tuomiossa (Garcia Alva v. Saksa, Lietzow v. Saksa ja Schöps v. Saksa) on kaikissa todettu rikotun ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 4 kappaletta. Sopimusrikkomus on perustunut siihen, ettei puolustuksen käyttöön ole annettu niitä esitutkintakertomuksia, joihin epäily perustui.

Tuomioistuin totesi, että pidätetyllä tai vangitulla oli EIS 5 artiklan 4 kohdan nojalla oikeus saattaa tutkittavaksi ne prosessuaaliset ja aineelliset edellytykset, jotka olivat olennaisia vapaudenriiston EIS:ssa tarkoitetun lainmukaisuuden kannalta. Siten toimivaltaisen tuomioistuimen oli tutkittava paitsi kotimaisella lailla säädettyjen prosessuaalisten vaatimusten noudattamista myös pidättämisen perusteena olevan epäilyn aiheellisuutta sekä pidättämisellä ja sen jälkeisellä vankeudella tavoitellun päämäärän oikeutusta. Vankeudesta tehtyä valitusta käsittelevän tuomioistuimen tuli tarjota lainkäyttömenettelyn takeet. Menettelyn tuli olla kontradiktorista ja aina oli varmistettava tasa-arvo asianosaisten, syyttäjän ja vangitun, välillä. Tasa-arvoa ei varmistettu, jos vangitun avustajalle ei annettu niitä esitutkinta-aineistoon sisältyneitä asiakirjoja, joilla oli olennainen merkitys päämiehen vankeuden laillisuuden tehokkaan riitauttamisen kannalta.

Tapaukset löytyvät ihmisoikeustuomioistuimen www-sivuilta osoitteesta www.echr.coe.int . Tapausselostukset löytyvät myös maksullisen Finlexin FEIT-tietokannasta j[a Suomen Asianajajaliiton IntraLegis-jäsensivuilta].

Liian pitkät prosessit kasvava ongelma

Ihmisoikeustuomioistuimen viimeaikaisesta oikeuskäytännöstä ansaitsee maininnan myös lokakuussa 2000 annettu tuomio asiassa Kudla v. Puola. Kyseisessä tapauksessa tuomioistuin päätti muuttaa aikaisempaa linjaansa ja asetti ensikertaa jäsenvaltiolle velvollisuudeksi tarjota ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan tarkoittamat tehokkaat keinot liian pitkään kestäviä oikeudenkäyntejä vastaan. Viime vuosina on suurin osa ihmisoikeustuomioista koskenut liian pitkiä prosesseja ja tämän vuoksi ihmisoikeustuomioistuin katsoi aiheelliseksi korostaa jäsenvaltioiden omaa velvollisuutta estää kohtuuttomat käsittelyajat.

Kudla-tapaus paljastaa oikeusturva-aukon myös Suomessa: täälläkään ei ole mitään tehokasta oikeussuojakeinoa puuttua liian pitkiin prosesseihin, jos syynä kestoon on tuomarin tai tuomioistuimen hitaus. Prosessiuudistuksen myötä poistettiin oikeudenkäymiskaaresta säännös kanteluoikeudesta jos alioikeudessa juttua lykätään aiheettomasti. Vastaava säännös tulisi saada takaisin ja sen tulisi koskea myös hovioikeuden vitkastelua. Sen jälkeen jäävät jäljelle vain tapaukset, kuten KKO:2000:107, jossa korkein oikeus pohti noin kaksi vuotta sitä, oliko haaste annettu tiedoksi vai ei. Vastauksen saatuaan käräjäoikeus voi jatkaa maaliskuussa 1997 hieman ennen vanhentumisaikaa vireille tulleen rikosasian käsittelyä.